Äidin ja tyttären yhtistyö

Eetu kenttäkisoissa 

Olimme kilometrin päässä kotoa, jäisellä hiekkatiellä, keskellä metsää 

ja oli pilkkopimeää. 12 vuotias tyttäreni istui pikku ponin selässä, joka on juuri tullut meille. 

Waikiki, risteytysponi”Kiki”ponista pitäisi tulla hänelle ”uusi” harrastusheppa.

Poni lähtisi mieluummin laukaten tiehensä, taisi muuten olle ensimmäinen kerta kun hän oli ihan yksin, vailla turvallista hevoskaveria.  Tytärtäni pelotti, tai oletan että pelotti, kun ei sanonut mitään. Mutta hän istui tiukasti satulassa, loikkivan ponin selässä. 

Itse toivoin olevani jossain muualla, mieluummin vaikka kotona imuroimassa.

Mutta selvisimme siitä ja monesta muusta. 

Tässä kertomus äidin ja tyttären yhteistyöstä, yhteisistä harrastuksista, 

ensin hevosten kanssa ja nykyään myös koirien kanssa.

Pohdin vaan, että onkohan kyseessä yhteistyö, joka meillä on ollut ja on 

vai onko niin, että toinen vain haluaa jotain ja toisen ”on vain autettava”, 

kun nyt olemme äiti ja tytär.Tietenkin autoin lastani, kun hän ratsasti ja halusi kilpailla. 

Sitä on olla äiti.

Aikuinen kantaa vastuun lapsen lemmikistä. Minä huolehdin ponin 

hyvinvoinnista, että se sai oikeaa ruokaa ja suojaa. Myös siitä, että 

tyttärellä oli oikeanlainen varustus treenaamiseen ja kilpailuihin. 

Kiltti äiti järjesti niin, että tytär voi ottaa osaa alueelliseen 

valmennukseen, johon hänet valittiin. Äiti huolehti niin tyttären kuin 

hevosenkin kuljettamisesta paikasta toiseen kilpailemaan. Äiti yritti 

rauhoitella lastaan ennen tyttären omia startteja, muistuttaa häntä, että piti hengittää. 

Kiki oli melkoinen pakkaus. Vauhdikas ja rakasti hyppäämistä. Ei tarvinnut kuin näyttää esteitä, niin hyppäsi ja kaahasi seuraavalle esteelle. Radan oikeaoppiset ratsastustiet oli hakusessa, mutta ei se paljon haitannut, pääsivät aina esteen yli. Muistan kerran kun Kiki oli menossa suoraan lämmittelyalueen aitaa kohti, noin 120cm korkea, ja olisi varmaan mennyt siitäkin yli!

Seuraava poni ”Eetu” Eternal Flake, oli luotettava, ns ”selväpäinen”,vaikka oli vasta 5 vuotias ja ori. Eetu oli hyvä hyppämään, mutta odotti kuitenkin että ratsastaja näytti hänelle sen esteen mitä hypätä. 

Tyttäreni harjoitteli maastoesteitä ja suoraan sanottuna se johti vieläkin

pidempiin kilpailureissuihin. Mutta kyllä meillä oli hauskaa, uskomattoman jännittävää ja samalla rentouttavaa viettää muutama viikonloppu kesästä esim. Niinisalossa, Keravalla jne. Kenttäratsastus-porukassa hyväksytään mukaan myös uudet ihmiset, oli sitten kyse jeesusteipin lainaamisesta 

(”Ota mun kisakaapista, tuun itse vasta myöhemmin” sanoi hyvin menestynyt kenttäratstaja, kun pyysimme apua. ) tai yhteisestä illanvietosta, koko kisan tuomari kertoi mielellään juttuja mennestä kisoista. Yöpymäänkin mahtui, kunhan oli oma patja mukana.

Menestystäkin tuli Eetun ponin kanssa. Tyttäreni voitti kerran junnujen aluemestaruuden ja alueen joukkoeessakin on tullut menestystä, SM tasolla liikuttiin.

Silloin tuntui, että aloimme tehdä yhteistyötä. Keskustelimme treeneistä, heinistä, kaurasta, mineraaleista ja ponin kehittämisestä, sekä siitä missä hänen tulisi kilpailla, lepoajoista, 

yöpymisistä jne. Kaikki tämä pitää olla valmista ennen kuin lähdimme liikkeelle. 

Kilpailupaikoille ajaessamme emme koskaan keskustelleet mistään tai minä yritin aloittaa, 

mutta sain aina vain haastavia vastauksia, joten luovutin nopeasti.

Kotimatkalla oli tunnelma vapautuneempi ja kävimme usein yhdessä läpi sen mikä oli 

mennyt väärin kilpailussa ja sen mikä oli mennyt oikein hyvin.

Tämän jälkeen tyttäreni on jo kasvanut aikuiseksi ja muuttanut pois kotoa opiskelemaan.

Ponit jäivät pieniksi ja tamma, jonka ostimme hänelle seuraavaksi kilpailuhevoskeksi ei halua hypätä. Nykyään kun hän kulkee kouluesteratsastuskilpailuissa lainatuilla hevosilla, 

eikä minun tarvitse välttämättä enää olla mukana. 

Nykyään suunnittelemme yhdessä pienimuotoisesti jalostusta. Ruokinta käy niin, 

että saan listan, jonka mukaan ruokin hevoset. Kaiken muun työn jaamme, 

tyttäreni ei asu niin kaukana ja hän on kotona niin paljon kuin mahdollista.

Jottei elämä kävisi tylsäksi, meillä on kotona myös 4 setteriä. Pari vuotta sitten huomasin yhtäkkiä, että minulla on ”Keela” Clever Sett Tiramisu 1,5 vuotias punainen irlanninsetteri, ”Poppy” Groovin Heavens On Fire, vuoden ikäinen gordoninsetteri ja ”Madde” Blue Moment´s Goldrush To Bluechannel, englanninsetteri 3 kuukautta sekä vanha ”Viivi”Clever Sett Cha-Cha-Cha 10 v.

Huhh hulinaa, kyllä oli elämää ja aika vilkasta toisinaan. Koirat ovat viihdyttäneet itseään ja toisiaan murskaamalla eräänkin määärän kenkiä, kukkia, tuoleja, tapettia,

 silmälaseja ja puhelimia.

Kukat ovat nykyään korkealla jollain hyllyllä. 

Itse käytän vain halpoja rillejä ja puhelimia. Kengät ovat hattuhyllyllä.

Viivi kuoli alkukesästä ja sen jälkeen Keelan veli ”Unski” Clever sett Mud Cake,muutti meille. Koirat ovat pitkälti minun halustani. 

Hoidan niitä päivittäin ja nukun yöni aina kahden koiran 

kanssa. Turkkeja  yritämme ehtiä hoitamaan yhdessä….

Koiranäyttelyreissujen kohdalla yhteityö toimii lyhykäisyydessään niin, 

että minä olen ihan loppu, ennen kun edes pääsemme liikkeelle.

Olen kuullut, että muissakin perheissä toimitaan samoin: 

koirat trimmataan edellisenä iltana, 

toisin sanoen ei tehdä vain viimesilausta, korvien ja tassujen siistimistä, 

yllättävien karvatupsujen poistamista. 

Eikö trimmaaminen pitäisi tehdä viikkoa ennen, vai mitä? 

Tyttäreni on valmis hyvissä ajoin, hän siis on pakannut vain sen pukunsa, 

jonka hän haluaa pukea päälleen, hän meikkaa ja varmistaa, 

että hänellä on ehjät sukkahousut mukana.

Ei vaisenkaan. Tyttäreni  on minulle armollinen 

ja on tavallisesti mukana korjailemassa koirien trimmiä. 

Ehkä hän hieman säälii minua.

Tyttäreni esittää koiramme näyttelyissä ja mielestäni erittäin taitavasti. 

Minun tehtäväni on huolehtia kaikista mukana olevista tavaroistamme.

                                Harjaan ja kampaan koiramme ennen kehään menoa.

Hänellä on suorituspaineita ja joudun taas muistuttamaan, että hengitä tyttäreni.

Olemme kaikenkaikkiaan kiertäneet kisoissa ja näyttelyissä jo 15 vuotta. 

Mielestäni se on ollut hyvä juttu ajatellen, että meillä on kuitenkin kotona monta eläintä, 

josta huolehdimme. Tunnemme toisemme hyvin, 

tiedämme toistemme ajatukset koskien elämiämme.

                  Ja yks juttu vielä, nykyään voimme keskustella myös matkalla näyttelypaikalle.

Keelan 7 kk kanssa ensimmäisessä pentunäyttelyssä, 

missä hän oli hienosti rotunsa paras

ja  sijoittui toiseksi ns isossa kehässä, kuvassa oikealla

(Käänöksen ruotsinkielisestä tekstistä suomeksi on tehnyt Maaret Kother)